jaksaa jaksaa, vai jaksaako?

Viime vuosina on nostettu esille väsymystä, uupumusta ja eri termejä burn outille. On mahtavaa että psyykkisistä oireista puhutaan jo avoimemmin vaikka edelleen on niin paljon töitä tehtävissä kunnes psyykkiset sairaudet on yhtä normaali puheenaihe kuin päänsärky tai lonkkamurtuma... Edelleen ihminen leimataan jollain tavalla heikoksi tai jopa hulluksi jos hän sairastaa jotain psyk.sairautta. Oli se sitten masennus, burn out tai schizofrenia, jos kerran olet saanut jonkun psyk diagnoosin niin se jää helposti vainoamaan sinua piiitkään ja valitettavasti vaikuttaa elämääsi eri tahoilla.En lähde syvemmälle tähän, uskokaa kun sanon että juttua riittäisi, niin paljon olen urani aikana nähnyt ja kokenut... Palataan siihen uupumiseen. Moni influenseri ( joksi esim bloggaajia kutsutaan) on kirjoittanut aiheesta. Suurin osa, ellei kaikki, sanoo samaa: on todella vaikea etukäteen tietää koska oikeesti olisi aika pysähtyä ennenkuin uupumus vie pohjalle asti. 

Mä oon tässä opiskeluaikanani, eli viimeset pari vuotta, analysoinut vointiani ja jaksamistani viikottain, joskus päivittäin. On hetkiä jolloin olen aivan varma että hajoan ennenkuin päivä on pulkassa ja on päiviä jolloin energiatasoni on ennallaan. Päivät vaihtelevat ja mieliala kulkee vuoristorataa. Kalenteri on merkintöjä täynnä eikä muistini millään pysyisi kartalla ilman sitä. Olen meidän laivan kapteeni ja järjestän viiden ihmisen menot ja aikataulut, se kuuluu luonteeseeni. Kolmivuorotyö, täyspäiväinen opiskelu sekä täyspäiväinen äiti ja (avo)vaimorooli ja yhdistystyöt on, aivan niinkuin tämän lauseen lukiessakin huomaa, tosi heviä shittiä. On päiviä jolloin en ole lainkaan kotona ja koen huonoa omatuntoa siitä. Kotona olen äiti joka yrittää antaa kaikkensa lapsilleen ja siinä ohessä miehelleenkin. Olen töissä jossa annan itsestäni kaiken jotta potilaani voisivat paremmin ja  heidän ahdistus helpottaisi. Olen oppilas jolta opettajat vaativat kuun taivaalta ja joille haluan näyttää että olen tosissani. On päiviä jolloin en kykene hoitamaan hommaani yhdessäkään paikassa. On päiviä jolloin haluaisin käpertyä lakanoihini ja vajota ruususen uniin. Niinä päivinä mä kelaan että tää taitaa olla nyt sitä, uupumusta. Ajattelen että huomenna varaan ajan työterveyteen... Huominen tulee ja joko en kerkeä ajattelemaan koko ajanvarausta tai olen paremassa hapessa etten koe tarvetta, se oli vain väsymystä, se meni ohi yön aikana... Puhun tästä usein valituille ystäville. 

Tiedän etten ole korvaamaton töissä mutta olen korvaamaton kotona. 

Tänään oli todella hyvä päivä. Paljolti varmaan siksi että sain vuorokauden olla vain äiti ja se antaa energiaa kun tunnen että kotona on asiat ok. 

Kesälomaani on enää reilu kuukausi, sen jälkeen on vain syyskuu jolloin pyöritän sekä työvuorojani että koulukursseja. Tänään uskon vahvasti siihen että jaksan tämän kevään loppuun asti ilman että seinä tulee naamalle. Seuraava työlista ja lukkari on sen verran väljempi jotta uskon tasapainon palautuvan elämääni. Kesälomalla ei ole kotiaskareitakaan vaan istutaan joka päivä anopin kattamaan pöytään, se jos joku on odottamisen arvoista! Paras tapa palautua.

 Ilman läheisteni tukea en olisi näinkään pitkään pärjännyt, mulla on tukiverkosto joka ei petä eikä jätä. 

Tekstin pointti lienee vain purkaa fiiliksiä. Todellinen vastaus heille jotka ihmettelevät Kuinka sä jaksat?

Aina en jaksakaan...

raskasta vaikkakin ihanaa.

Ajatuksia 10 viikon kesälomasta. 

On ihana pystyä tarjoamaan lapsille kahden ja puolen kuukauden pituinen yksijaksoinen loma koulusta ja hoidosta. Vaikka hommassa on paljon hyvää, enkä koskaan luovu tämän mahdollistamisesta, niin silti kymmenen viikkoa on hitsin pitkä aika. 

Vaikka tylsääkin saa olla, ja onkin ihan riittävästi, niin se raastaa hermoja meikäläisellä jolla kolme lasta marisee sitä ja tätä. Sitten he keksivätkin jonkun hvyän jutun jolla tylsyys hävitetään ja kaikki on taas paremmin jonkun aikaa kunnes sisarusrakkaus... 

Kymmenessä viikossa olisi hyvin aikaa leikkiä kavereiden kanssa mutta minkäs teet kun suurimmaksi osaksi menot ja reissut menee ristiin eikä loppujenlopuksi sitten olekaan tavattu niin monesti kesän aikana. 

 Kaiken kruunaa vahvatahtoiset ekstrovertti persoonat joiden lisäksi on kolmenvuoden uhma, ja kaksi esiteiniä. 

Ovia paukkuu ja mutsi on välillä ihan paska ollakseen pian taas korvaamaton. 

On oikeasti ihan kiva olla töissä välillä jossa kotipuoli unohtuu ja saa keskittyä muihin tärkeisiin asioihin tietäen että kotona selvitään kyllä. Vuoron jälkeen on mieli nollaantunut ja on taas kiva palata kotia.
Lasten lomasta on vielä kaksi viikkoa jäljellä. huh. Me selvitään tästäkin kesästä. 

Tämä kesä on ehkä ollut tähän astisista kesistä rankin, analysoin sen silleen että mun pääkoppa ei vaan oo palautunut vielä keväästä jaksamaan kaikkea hälinää jota tämä kesä toi mukanaan. 

Silti kun lokakuu koittaa muistelen lämmöllä tätäkin kesää ja kuinka paljon hienoja muistoja meille kertyi. Onneksi aika tekee tehtävänsä ja päällimmäiseksi jää ne parhaimmat päivät ja muistot. 

Kaikki on siis ihan ok. 

Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan...

TBT Throwback thursday

Postasin Instassa eilen yhden lempikuvistani. Olimme tavanneet pari kuukautta aiemmin ja viettänyt about jokaisen päivän yhdessä. Ei aina kaksin mutta yhdessä. Olin jo kauan ennen tapaamistamme varannut lentoliput Keniaan pariksi kuukaudeksi mutta ensimmäiseen kertaan en ollut pelkästään iloinen ja innostunut. Emme vielä kumpikaan tuossa kuvan ottohetkenä teidetty mitä parin kuukauden ero meidän suhteellemme tekisi. Olimme nuoria vielä ja J oli juuri tavattuamme lakseutunut Suomeen. Muistan nuo hetket kuin eilisen vaikka samalla tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Näin kun nostaa pään koneelta ja katselee ympärilleen niin ei ole mikään ihmekään sillä tuon kuvan jälkeen on tapahtunut niin tosi paljon. Keniassa ollessani pidettiin 2007 vuoden pressavaalit jotka ennustettiin olevan dramaattiset, ja ennusteet olivat oikeassa.

 

Vietin välipäivät tuolloin yhdeksän vuotta sitten Kakamegan kylässä ystävieni kanssa sillä heillä oli siellä keikka. Matkustin kumminkin ennen muita takaisin Nairobiin sillä seuraavaksi päiväksi ( tämä päivä yhdeksän vuotta sitten ) oli sovittu treffit muiden ystävien kanssa. Kun bussini illalla saapui pääkaupunkiin oli vaalit loppumaisillaan. 

Seuraavana päivänä kun me systerin kanssa käveltiin keskustassa, menossa tapaamispaikallemme, saimme viestin kavereiltamme ettei heidän matatu pääse keskustaan, seuraavana hetkenä miljoonakaupungin kaduilla soi autojen torvet kuin varoitushuutona ja samassa sekunnissa ihmiset alkoivat juosta, me heidän perässään. Emme tienneet mitä tapahtuu tai  miksi juoksemme. Hetkeä myöhemmin kadut  olivat autiot ja me piilouduimme jonkun kaupan sisäänkäynnillä muutaman sadan muun kanssa. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen. Mamma soitti ja käski meidät heti kotia, mellakoita.

Kyytiä ei saanut mistään ja koimme parhaaksi kävellä kotia. Muistan sen surrealistisen tunnelman. 

Uutisissa näytettiin kuinka taloja poltettiin, ihmisiä tapettiin ja heidän maitaan tuhottiin. 

Ystäväni jotka jäi Kakamegaan pakeni luoteja ja piiloutuivat pari viikkoa. Kioskeista loppui ruoat, onneksi mammalla oli jemmavarasto ja puutarha. Kaduilla kulki aseistetut sotilaat eikä meillä ollut asiaa ulkoilemaan. Kotiväki suomessa oli huolissaan, eihän uutisissa näytetty kuin mellakoita ja tuhoja. Vanhempiani helpotti että tiesivät kenen luona ja missä olen, olivat käyneet Nairobin kodissani keniaperhettäni tapaamassa aiemmin. 

Pelkäsin ystävieni puolesta sillä suurin osa asui alueilla jossa mellakat olivat pahimmillaan. 

Mellakat syntyivät kahden heimon välillä, he jotka pressanpaikasta kisailivat. Ääntenlaskenta ei ollut rehellinen, oli Luojen aika voittaa yms...Vaalit voittanut Kibaki kuului Kikuyu heimoon ja tämä heimo koki kovia, monilta tuhottiin kylät ja kodit ja Nairobi tulvi pakolaisia, omaa kansaa. 

Kun kadut jälleen avattiin ja arki palasi maahan, kävimme kaveriporukalla viemässä ruokalahjoituksia pakolaisleireille. 

Se oli pysähdyttävää. 

Kun palasin suomeen niin tarinamme Jn kanssa jatkui siitä mihin se oli jäänyt ja jonne sitä oli puhelimen välityksellä viety minun ollessani poissa, hänen kotimaassaan. Tiedän että se on iso asia Jlle että kenialla on oma vahva paikkansa sydämmessäni.
Ajatella että tuolloin me unelmoimme siitä mitä meillä nyt on.
Mitäköhän kymmenen vuoden kuluttua sanon tästä päivästä ja nykyisitä unelmistamme?

9.11 2016 ja mihin on tultu

Historiallisen suuri tulos paljastettiin tässä aamulla, Donald Trump on Ameriikan uusi presidentti. 

Lauseen sisältö kertoo aika paljon millainen maailma on 2016 luvulla. 

Rasistinen, seksuaalista häirintää ja hyväksikäyttöä kannustava verenhimoinen pelle johtamassa maailan suurinta maata. . .

Edessä on neljä varsin mielenkiintoista vuotta, mitä helvettiä tästä seuraa? 

Orange is the new black ( niinkuin suosittu saman niminen tv sarja sen jo ennusti )

Isovanhempamme rakensi Suomen, sellaiseksi jossa on hyvä ja turvallinen elää. On sosiaaliturvaa ja eläkkeellekin pääsi jonkunnäköisellä kuukausieläkkeellä. Tämän päivän hallitus vetää maton meidän kaikkien alta. Hyvinvointivaltio Suomi karsii maan kansalaisten hyvinvoinnista ja syö kakusta aina vain lisää viipaleita kunnes jäljelle jää... mitä tänne jää? Terveyden- ja sairaanhoito palvelut heikkenee, lapsiperheiden sekä iäkkäiden etuja karsitaan reilulla kädellä. Ruokaa ei enää kannata tuottaa, sillä maajussejen toimintaa halveksutaan. Me naiset ei tienata lanttiakaan enää tänä vuonna meidän euron edelleen olevan vain 84 centiiä.

En ole poliittisesti aktiivinen mutta minäkin ymmärrän että näin ei saada aikaan hyviä tuloksia. Kansanterveys on ykkösasemassa kun rahaa halutaan säästää. Päättäjien on katsottava napaansa pidemmälle. 

Verenpaineeni nousee kun ajattelen missä painajaisessa me eletään. 

Persut, Brexit, Trump... 

Voi Luoja auta meitä.

onko lomalla pakko reissata?

Muutmassa blogissa on käynyt keskustelua siitä "pitääkö" koululomilla lähteä ulkomaille tai pidemmälle reissulle? Minua ei ole kasvatettu niin että koululomilla oltaisi aina lähdössä etelään tai muuallekaan, hiihto- tai pääsiäislomalla lähdettiin joskus lappiin mutta ei sekään mikään itsestään selvyys ole ollut. Joten minulla ei ole repussani oletusta että loma = reissu, myöskään miehelläni ei ole moista oletusta joten emme ahdistu siitä että emme matkusta lomillamme. Muutenkaan emme ulkomaan matkoja hirveesti tee, lähinnä Keniaan tai Ruotsiin. Ollaan me mietitty joskus mennä eurooppaankin perheenä mutta jotenkin se jää aina toteuttamatta kun laitamme mielummin ne rahat Keniaan. Oma valinta, ja meille se sopii. Ne jotka reissaavat saa puolestani reissata, ei se ole minulta pois eikä se tuo minulle mitään lisää. Suomalaisilla on vapaus matkustaa omien resurssejen mukaan, ihan kakilla on vapaa pääsy suurimpaan osaan maailman mestoista. 

Meille loma tarkoittaa rentoutumista, arjesta poikkeavia juttuja ja yhdessä tekemistä. Olimme sitten kotona, vierailemassa ( vieraissa, ei  kuullostanut sopivalta sanalta )  tai reissussa. Kotoa ei tarvitse oikeastikaan lähteä kaus jotta pääsisi reissuun, naapurikuntakin on reissun päässä tai ihan vaikka metsäpolku tai leikkikenttä jonne ei usein eksy. Seikkailut ja kokemukset ovat siitä kiinni miten itse asennoituu. Me emme paljoa leikkipuistoissa vietä aikaa joten eilen pakkasin miehen tuomia pikkumunkkeja ja lämmintä viinimarjamehua reppuun ja mentiin ihan tähän korttelin päähän puistoon eväiden kera. Siinä oli tarpeeksi erilainen toiminta joka upposi kaikille. 

Edellispäivän Raippaluodon retki grillimakkaroineen tuntui reissulta sekin joten olemmehan mekin reissanneet, kotikaupungissamme. 

Minä haluan että loman jälkeen on levännyt olo, monesti joku viikon matka ajoittuu niin että lomareissulta ei kerkeä palautumaan ennenkuin työt taas kutsuu, se oli ok silloin kahdenkymmenennenviiden tuolla puolella mutta ei enää liki kolmekymppisenä kolmen lapsen, opiskelu- ja työarjessa. 

 

Onneksi olen reissanut paljon teininä ja nuorempana joten se että panostan lanttini aina samaan kohteeseen, toiseen kotimaahamme, tuntuu vain luontevalta.

pieni ihmiskoe ja hemmetin ylpeä minä

Postasin yllä näkyvän tekstin Naamakirjaan pari päivää sitten. 

Tiesin jo kauan sitten, ennenkuin mieheni tapasin, että lapsistani tulee maailman kansalaisia ja monikielisiä. Itse kaksikielisenä kasvaneena tämä monikielisyys on itsestäänselvyys. Tsemppasin miestäni puhumaan Swahilia jo odotus aikana, jotta tuntuisi luonnollisemmalta kun lapsi on maailmassa. Helposti hän olisi puhunut vauvalle englantia joka on hänelle yhtä vahva kuin swhili ja jota hän kanssani puhuu. Moni kyseenalaisti miksi hän ei puhu englantia ja saimme aika tiukkaakin krittiikkiä varsinkin Kenian suunnalta. Tuin miestäni joka hyvin on pitänyt pintansa ja aina puhunut Swahilia kaikille lapsillemme. He jotka vastustivat olivat huolissaan ettei lapsemme oppisi englantia, joka on menestykselle tärkeä kieli ja jolla on maailmalla valtaa. Rauhoittelin heitä jo silloin sillä että minäkään ole koskaan kuullut enkkua kuin koulun tunneilla ja tvstä ja silti jo teininä englantini oli hyvä ja nykynuoret oppivat englannin vielä varhemmin. Esikoinen osoittikin nopeeta että monikielisyys oli hanskassa kun käänsi kielen riippuen kenelle puhui jo ihan taaperona. Sisarukset ovat seuranneet tätä. Vaikka Nathan lapsistamme vähiten puhuu kaksivuotiaana niin hänkin ymmärtää ja puhuu meille kaikille oikeilla kielillä. 

Mielestäni paras ja selkein tapa opettaa lapselle kieliä on OPOL menetelmä jossa siis yksi vanhempi tai ihminen puhuu yhtä kieltä. ( One parent , one language). Näin meilläkin on kotonani toimittu aina, ja vieläkin. Lapsi oppii erottamaan kielet toisistaan kun on selkeät rajat. Eli vaikka mä osaan noita muitakin kieliä nin mä puhun aina ruotsia heille, mieheni swahilia, äitini suomea jne. Jos yksi ihminen sekoittaa kieliä on lapsenkin vaikeampi hahmoittaa kielirajat. Tapoja on monia, mutta minä kannatan tätä. Haluan että lasteni kielet ovat vahvoja jotta voivat opiskella tai tohtoroida kielillä eikä vain kommunikoida vapaasti. Pyrimme saamaan nuo kaksi nuorempaakin englanninkieliselle linjalle ruotsinkieliseen kouluun jossa esikoinen jo on. Nepen englannin taidot ovat todella hämmästyttävät kun ajattelee että kuulee sitä koulussa ( ei siis edes 100% enkkua ) sekä youtube videoista ja kuullessa kun me vanhemmat keskustelemme.  

Lapsemme eivät ole koskaan ujostelleet puhua ruotsia tai swahilia, vaikka ympäristö puhuisikin esim. suomea. Olen todella ylpeä että he oikeasti puhuvat kaikkia kieliämme mutta vielä ylpeämpi olen siitä että he ovat ylpeitä molemmista juuristaan, sekä suomalaisista että kenialaisista. Molemmat tytöt ovat siinä viiden ikävuoden tienoilla sureneet erilaisuuttaan hetken aikaa ja kyseenalaistaneet miksi he ovat erilaisia kuin ystävänsä. Sillon olemme tukeneet heitä ja kerrottu ihan biologisetkin syyt heidän eroavaan ulkonäköön. Kun Nalani mietti näitä asioita niin isosisko Neppe kannusti häntä olemaan oma itsensä ja ylpeä geeneistään. Se oli kultahetki meille vanhemmille. Iloitsen kun näen kuinka vahvoja he ovat. Heitä ei ole koskaan kiusattu ja he saavat helposti ystäviä joille he mielellään kertovat kuinka kenialaiset perinteet eroavat suomalaisista tai millaisia ruokia keniassa kokataan verrattuna täällä. Kavereitakin kiinnostaa kuulla, ja maistaa ruokiamme ja jakavat uutta tietoaan kotonaan ja muiulle ystävilleen. Molemmat ovat pitäneet pienet luennot kouluilla ja päiväkodilla aina matkojemme jälkeen. Opettajatkin ovat kommentoineet että lapsemme ovat tosi varmoja itsestään ja juuristaan. Voiko hienompaa palautetta saada vanhempana? No ei ! 

Vielä on teini ikä edessä jolloin tämä lapsuusiän ajan tehty pohjatyö pistetään kokeille, mutta olen varma että tämän parempaa pohjaa ei oltaisi voitu heille antaa.
Tiedättekö kuinka hyvältä tuntuu kun näkee kuinka itse istuttamat siemenet kasvavat kauniiksi kukiksi...

lapasesta lähti mutta niin lähti päättäjilläkin

Viimeinen luento on taputeltu tälle erää, jatkan sitten kuuden viikon kuluttua. Edelleen tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä opiskella, vaikka alani onkin uhattuna. SOTE jos astuisi voimaan näillä nykyisillä kaavoilla niin Vaasasta lähtisi tuhansia työpaikkoja. Työpaikkojen mukana myös ihmisten terveysturva... Viime lauantaina seisoimmekin torilla osoittamassa mieltämme leikkauksista, lapsillekin tietenkin kerroimme miksi seisoimme pari tuntia torilla kylmässä ilmassa pitäen lappuja ilmassa. Reilu 10.000 tyyppiä siellä seisoi kanssamme. En voi käsittää nykymaailmaa. Muutoksia tulee aina, enkä ole muutosvastainen mutta muutoksia tulisi tehdä ainoastaan parantaakseen jotain joka ei toimi toivotulla tavalla. Vaasan keskussairaala toimii hyvin, ja on eri testeissä päässyt hyville sijoille. Jos VKS päivystystoiminta lakkautettaisiin, niinkuin nyt uhataan, niin sairaalasta lähtisi monen monta osastoa ja poliklinikkaa eikä synnytyksiäkän ei enää voitaisi hoitaa, aivan järkyttävää että joku edes ehdottaa moista tämän kokoiselle paikkakunnalle joka palvelee kahdella kotimaisella tuhansittain ihmisiä lähikunnista. En edes lähde puimaan kuinka tärkeää on saada apua ja tulla ymmärretyksi oikein sairaana. Pohjanmaa on täysin kaksikielistä seutua ( lukuunottamatta kaikkia ulkoatulleita kieliryhmiä) ja omasta kokemuksestani hoitoalalla on osattava molempia kotimaisia. Meidänkin osastolla on useimmiten enemmän ruotsinkielisiä potilaita. On absurdia ajatella että seudulla jossa kielijakauma on liki 50/50 ei palveltaisi sitä toista puoliskoa yhtä hyvin kuin toista. Se vaan on fakta että kouluruotsilla ei pärjää ellei päivittäin harjoittele kielitaitojaan. Kukaan ei halua poistaa Seinäjoelle luvattua paikkaa täyspäivystyssairaaloiden joukossa vaan vaadimme että jäämme heidän rinnalle 12+1. Tämä postaus lähti lapasesta, mutta asia on niin hirveän tärkeä että en voi jättää kirjoittamatta asiasta, niin monet kerrat kun itse olemme tarvinneet sairaalamme palveluita. 

Herätkää jo päättäjät. 

syksyn lapsi

Meidän lähellä on tosi kiva metsä jossa on paljon paljon kiviä joilla kiipeillä ja joilta hyppiä. Lapset viihtyvät siellä kaikki hyvin ja niin minäkin. Kyseinen metsä on potentiaalia täynnä, siellä mielikuvitus laukkaa ja leikkejä voisi jatkaa loputtomiin. 

Viihdyn Suomessa ja nautin meidän vuodenajoista. Joka kerta kun vuodenaika vaihtuu on se minusta aina yhtä maagista. Kesän jälkeen syksy tuntuu niin mahtavalta. Juuri nyt on täydelliset säät, kirpsakka aamuilma herättää kun astuu ulos, jäähuurteet ja värikkäät tippuvat lehdet maalaavat maisemat kauniiksi. Päivällä on jo lämpimämpää mutta edelleen ilma on raikas ja piristävä. Posket punoittaa ulkoilun jälkeen ja sisällä voi ottaa kupin lämmintä ja käpertyä viltin alle. 

Illalla kynttilät palaa joka nurkassa ja tunnelma on taattu. 

 

Monelle tämä vuodenaika on  masentava ja synkkä, itse en näe yhtäkään vuodenaikaa synkkänä. En nauti loskasäistä tai tappojäistä jotka lopputalvesta peittää maan mutta en myöskään anna säiden vaikuttaa mielialaani niin että se pilaisi puolet vuodestani. 

Sää on asia mille emme mahda mitään joten on paras asennoitua oikein, muuten elämästä kuluu liikaa aikaa synkistellen säästä.

Mieskin oppi suht nopeeta tultuaan Suomeen että talvi tulee joka vuosi ja siihen on varauduttava. 

Edelleenkään kymmenen vuoden jälkeen hän ei varsinaisesti pidä talvesta mutta ei hän ikinä manaa pimeyttä tai kylmyyttäkään. Villasukat, pitkätkalsarit ja untuvatakit on keksitty. 

Mies tulee maasta jossa ei ole tutkimuksia tai oletuksia paljonko aikaa lapsien tulisi viettää ulkoilmassa päivittäin ja kuinka monta minuuttia heidän tulisi liikkua. Nepen ollessa pieni vauva muistan että puhuttiin asiasta. Siis lähinnä minä kerroin että Suomessa ollaan totuttu siihen että ulkoillaan ja jopa vastasyntyneet nukutetaan ulos. Ei hän pistänyt ikinä hanttiin vaikka aika kummallisilta suomalaiset tavat siinä vaikuttivat. Nyt on jo oppinut että ulkoilma tekee hyvää kaikille ja minä olen oppinut että turha niitä minuutteja on laskea kauanko ollaan ulkoiltu, joskus voi mennä päivä ilman ulkoilujakin jos vaan ei kiinnosta ja sää ei houkuta ulos, silloin on ok touhata sisätiloissa. 

talvi tulee ja lapset kasvavat

Kävin läpi lasten ulkovaatevarastoa näin kun säät viilenee ja pian talvikin on jo ja totesin että Neppe tarvii uuden takin. Nala on aina saanut periä siskonsa vanhat vaatteet ja aika hyvällä syklillä on mennytkin että kun Nepelle jokin on pieni niin se on Nalalle sopiva. Nathanille säästyy sellaiset joita poikakin hyvin voi käyttää. Alku viikosta olin tyttöjen kanssa katselemassa ja kokeilemassa uutta takkia. Etsittiin karvahupullista parkaa ja saimme todeta että ihan hirveen monia ei ole tarjolla ja hinnoissakin on huomattavat erot. Löysimme Intersportista kaksi hyvää vaihtoehtoa. Toisen valitsin minä ja toisen esikoinen. Jäimme miettimään ja jätimme takit kauppaan. Tänään sattuikin olemaan kaikki -30% joten lähdimme ostamaan takkia. Lopulta päädyttiin siihen  jonka tytär itse valitsi ja visusti halusi. Samalla päivitettiin pojan syyspopot ja vähän muutakin tarpeellista. Nalania hieman suretti kaupassa kun ei hänelle ostettu mitään, mutta sai sukkapaketin mummilta joka sattui kotimatkallaan shoppailureissullemme. Sukkapaketti, ei se lapsen ilo enempää vaadi. Kotona kumminkin iloitsi myös siskonsa vanhaa toppatakkia jonka saa päällensä pakkasilla. On tosi kiva olla isojen lasten vanhempi! Siis mä aina pelkäsin että jään kaipaamaan vauva aikoja tai taapero ikäisiä, noh onhan mulla tuo ihana kaksiveekin vielä, mutta olen joka päivä iloinen siitä että tytöt on isoja ja että ollaan koettu heidän vauva ja taaperovuodet. Heidän kanssa voi keskustella ihan oikeista asioista ja tehdä oikeesti kivoja juttuja. On jännää käydä elokuvissa, vaikka kierrellä kauppoja, käydä kahvilassa, lukea pitempiä kirjoja, kokkailla, käydä pyöräretkellä yms. Tietenkin koululaisen kanssa on vielä paljon vastuutakin mutta sitähän nyt on aiana joissain määrin. Syyslomalle pitääkin keksiä jotain erikoisen kivaa vain meille tytöille.
On ilo huomata etten kaipaa vauva aikoja. Onhan ne edelleen syötävän suloisia ne pienet pallerot mutta niistä on ihana nauttia nyt vieralevana sylinä ja ottaa vain ne kermat päältä. Ellei mulla olisi kolme vauva vuotta takanani huutaisi munasarjani kyllä vauvan perään mutta meidän perhe taitaapi olla koossa.

aargh näitä sumeita kännykuvia










Ps. aina tasaisin väliajoin mä havahdun, katson lapsiani, katson miestäni ja kotiamme. Hitsi, me ollaan aikuisia, me ollaan noiden vanhempia!

juuri nyt

Huomaa että syksy on saapunut, vaikkakin lämpimänä ja aurinkoisena, sillä nyt on viimeviikot syöty lähinnä uuniruokia. Erilaisia kiusauksia ja laatikoita on ensinnäkin helppo tehdä ja niistä riittää seuraavallekin päivälle. Meillä kaikki tykkää sen sortin ruoasta ja se on aika kiitollisen hintaistakin. Kesällä tulee syötyä enemmän kevyempiä ruokia ja paljon ruokaisia salaatteja. Talvella taas maistuu erilaiset padat ja myös uuniruoat. Pitkän kesäloman jälkeen jolloin ruokaa on saanut keksiä jatkuvalla syötöllä on myös ihanaa nyt kun koulu ja päiväkoti tarjoaa toisen lämpimistä aterioista. 

Tälle viikolle on ilokseni järjestynyt kaksi vapaapäivää koulusta ja kotitehtävät on ihan hyvällä mallilla. Huomenna alkaa yövuorot joiden loputtua lähden viikon päästä Itävaltaan neljäksi päiväksi. Se on Enjo reissu joka on enemmän pleasure kuin business. Näin kaiken työn keskellä tuo pieni get away tulee hyvään tarpeeseen. Kaksi viimeistä vuotta luin kursseja ja keräsin opintopisteitä joista on iso hyöty nyt kun olen saanut kuitata ensimmäisen vuoden opinnot ja hypätä tokan vuoden luokan mukaan. Tuntuu todella hyvälle kyllä tämä koko opiskelujuttu. Olen täysin rinnoin mukana ja kurssit ovat mielenkiintoisia. Tuntuu että tein niin hyvän valinnan juuri oikeaan aikaan. 

Mustia mietteitä

Mustat ovat olleet tapetilla viimeaikoina, lähinnä jenkeissä , mutta kaikki mitä siellä tapahtuu päätyy myös meidän muiden tietoisuuteen. Ensin oli Jessie Williamsin puhe kun hän puhui mustista amerikkalaista ja heidän alhaisesta asemastaan yhteisössä. Siitä lähti häshtäg # blacklivesmatter salaman nopeasti leviämään somessa. En ole sisällä kaikesta mitä he ajavat mutta yksi asia on tullut selväksi, edelleen 2016 mustien asema maailmassa, ja varsinkin jenkeissä, on heikko. Eikö ihmisarvo ole sama kaikilla? Valitettavasti yhteiskuntamme mukaan ei ole. Tämän jälkeen alkoi uusi some kohu mustista kun Olympialaiset alkoivat Riossa ja ihmiset alkoivat dissata Gaby Douglasin hiuksia kun ne heidän mielestään ei olleet hyvin laitetut. Ihan niinkuin alla olevassa kuvassa: jumppakisoissa ei ole kyse kauniista hiuksista vaan keskittymisestä olennaiseen eli suoritukseen. 

Toinen asia mikä olympialaisissa puhuttaa on juurikin tämä että naisilta vaaditaan kauneutta ja seksikkyyttä ja media kohtelee heitä sen mukaan kun taas miehiltä ei vaadita kuin tuloksia lajissaan. 

Kun tennistähdelle Serena Williamssille sanottiin että hän on " maailman paras naisurheilija " hän kommentoi että "en ole, olen maailman paras urheilija! " Musta urheilija ei ole vain urheilija vaan hän kantaa koko mustan yhteisön kunniaa mukanaan. Kun Simon Biles ja Simone Manuel voittivat ensimmäisinä tummina lajeissaan kommentoi uimari Simone Manuel että ui kriittiset loppumetrit koko mustan yhteiskunnan taakka harteillaan. 

Onhan se mahtavaa että kulta on kaikille mahdollinen mutta onhan se myös väärin että ihonvärisi pistää sinut eriliaiseen asemaan tätä tavoittaessa. Miksi Simonet eivät saa edustaa heitä itseään vaan joutuvat edustamaan koko mustaa yhteisöä? Niinkuin toinen heistä kommentoi " minä en ole uusi Usain Bolt enkä uusi Michael Phelps. Olen ensimmäinen Simone Biles "

Tämän vuoden judo voittaja Brasilialainen Rafaela Silva, joutui kauhean rasistisen hyökkäyksen kohteeksi kun hänet diskattiin 2012 lontoon kisoissa virheen vuoksi. Mikä saa ihmiset niin raivostumaan yhdestä virheestä kun niitä virheitäkin sattuu kaikille, jopa Usain Bolt otti varaslähdön tärkeissä kisoissa ja hänet diskattiin. Miksi kutsua apinaksi ja muiksi alentaviksi sanoiksi? Onneksi hän ei lopettanut judon harrastutsaan vaikka silloin oli rankkaa kun "koko maailma" häntä vastusti, sillä tänä vuonna hän sai näyttää heille, että kova työ palkitaan ja hän on olympia voittaja! 

Oikeestaan piti vain kirjoittaa noista douglasin hiuskommenteista mutta samaan tekstiin soi nuo muutkin huomiot. Toissapäivänä totesin että on aika letittää tyttöjen hiukset valmiiksi ensi viikolla alkavaa koulua varten, jotta aamut sujuisi kepeämmin eikä tarvitsisi aamukiireissä hiuksiakin hoitaa. Tytöt sai itse etsia googlesta haluamansa tyylin. Hiukset ovat tosi makeet mutta letittäminen on myös tapa hoitaa hiuskia. Meidän tytöillä kun ei ole täysafro ei heidän ole ns pakko letittää, mutta vaativat ne enemmän hoitoa letittämättöminä kuin perus suomalinen hius. Harjaamisen lisäksi tulee nimittäin kosteuttaa ja hoitaa kikkuroita, joten helpompaa on kun ne on leteillä. Letit myös suojaa ja pitää hiukset kosteina kauemmin. Talvella varsinkin, ja nyt kun pian saa taas välikausipipoja alkaa käyttämään, on letit hyvä vaihtoehto sillä pipo sekoittaa ja kuivattaa hiuksia. 

Ollaan todella tyytyväisiä kampauksiin. Nalalla menee lettiä keskellä päätä ja Nepellä nuttura vinosti edessä. Nutturan saa pampulalle kun pipon tai kypärän tarvii saada päähän. 

mielenkiintoinen havainto Keniasta

Tänään tuli mieleen hassu juttu jota usein mietin Keniassa ollessamme. Tänään se tuli mieleen kun vilkasin bensamittaria autossa. Keniassa olen matkustanut todella monien autojen ja bussejen kyydissä ja kaikissa on yksi yhteinen tekijä. Oli se sitten paikallinen matatu, taxi tai yksityisen henkilön auto, on kaikissa liki tyhjä tankki. Aina kurvataan bensa aseman kautta ja lisätään euro tai viisi tankkiin. Sekä rikkaammat että vähävaraisemmat tekevät samaa. Ikinä ei tankissa ole ns ylimääräistä bensaa. Itse oletin että se olisi keino hävitä mahdoillisimman vähän jos auto varastettaisiin tai ettei kukaan voi tyhjätä tankkiasi auton ollessa parkissa. Mutta ei, vastaukset olivat yhteensointuvia, ei siihen ole syytä me vain teemme näin. Toiset sanovat myös että auto voi paremmin kun aina polttaa melki loppuun bensat ettei koneeseen jää ns vanhaa bensaa. Mene ja tiedä. Mutta mielestäni todella mielenkiintoista. Onko muut havainnut samaa?

påtänd

Koulutyöni josta mainitsin edellisessä kirjoituksessani on päihdetyön kurssille. Yksi osa oli lukea kirja, minä valitsin kirjan jonka olen lukenut jo ylä asteella Melwin Burgessin "junk" tai "påtänd" ruotsiksi en tiedä onko suomennosta kun en löydä netistä. Kirja kertoo kahdesta 14vuotiaasta jotka karkaavat kaduille kotiolojen ollessa kurjat. En kerro kirjan tarinaa teille sillä suosittelen sitä luettavaksi enkä halua pilata sitä iloa. Kirja on helppo lukuinen ja joka kappale on kirjoitettu eri henkilön näkökulmasta joka vie tarinaa hyvin eteenpäin. Aivan niinkuin kaikki huumetarinat niin tämäkin alkaa iloisesti ja pääosat tuntevat olevansa kuninkaita, kunnes päihdeongelmat ja riippuvuus on eskaloitunut siihen pisteeseen että heroini on se kuningas ja he sen palvelijoita. Nyt kun luin kirjan äitinä ja tiedostaen tämän maailman jossa  huumeita on joka nurkan takana tarjolla huoli nousi omia lapsia kohtaan. Kuinka kasvattaa heitä niin hyvin ettei huumeet ikinä houkuta? Aina ei ole kasvatuksestakaan kiinni lähteekö lapsi kapinoimaan huumeilla. . . Oman äitini kauhuksi voin kertoa että minulle on nuorena tarjottu ruohoa ja pillereitä. Vaikka porukka ympärilläni veti pillereitä niin minä kieltäydyin. En edes tiedä miksi, tai siis siinä oli ryhmäpainetta ja napit suoraan tarjolla, olisihan siinä ollu helppo napata yksi naamaan mutta olen niin ylpeä itsestäni että pidin pääni vaikka mua oltaisi painostettukin, ja minä olin todella kapinoiva nuori joten näin jälkeenpäin ihmettelen kuinka päätin olla erossa huumeista. Selventääksi tätä ei siis tapahtunut joka viikonloppu eikä mitenkään jatkuvalla syötöllä mutta tietyissä ympäristöissä aina joskus... En polttanut tupakkaakaan vaikka kuudennella Laihian avoimilla, jossa usein vietin aikaa kaverini kanssa, jengi sitä veteli menemään ja lupasivat opettaa tekniikan "heevoonen". Alkoholia join aivan liian nuorena, onneksi se riitti kapinoimaan ja helpottamaan teiniangstiani. Kunnes kuustoista vuotiaana tulin järkiini ja tajusin että minulla on yhtä hauskaa ilman sitäkin enkä enää sietänyt viinan makua saatikka sokerilitkuja tai kaljaa joten jätin alkoholin pois mutta jatkoin biletystä. Eilen kun luin vanhoja päiväkirjojani niiltä ajoilta niin voin vain todeta kuinka ihanaa että ne ajat on ohi mutta toissaalta nekin oli koettava. Isäni muistutti ettäviisiitoista vuotiaana mielipiteeni elämästä oli että" elämä loppuu 24 vuotiaana joten se on vaan bailabaila siihen asti" Mietin vain että jos olisin ollut heikompi olisin ehkä tarttunut tarjottaviin aineisiin ja kenties joutunut kierteeseen ja riippuvaiseksi? Itse uskon, niinkuin tutkimuksetkin jo todistavat että geeniperimällä on asiaa siinä kuinka helposti tulee riippuvaiseksi jostain. Riippuvuuksiahan on monia, huumeet ja alkoholi mutta myös ostos-, seksi-, peli-, ruokariippuvuus. On surullista todeta että kirjan tarina voisi olla kenen tahansa ja maailmassa on vuosien saatossa tapahtunut kirjan tarina useasti. Minäkin olisin voinut olla Gemma. On ihmisiä jotka pyöri samoissa paikoissa kanssani nuorena ja jotka silloin oli kuninkaita he ovat nyt kymmenen vuotta myöhemmin palvelijan paikalla josta eivät pääse pois. Näen heitä aina välillä ja säälin heitä. Kaiken kokemani jälkeen ainut paheeni on sokeri ja sen kanssa taistelen päivittäin...

teatteria ja hölinää

Päässä pyörii paljon ajatuksia, moni niistä myös aiheena blogiin mutta ison kouluprojektin deadline painaa päälle eikä se motivoi lainkaan joten on hieman ahdistunut olo sen suhteen. Mutta minä olen tunnettu siitä että teen koulutyöt iltana ennen joten kyllä minä tämänkin kunnialla saatan maaliin. Tänään olin vanhempieni ja tyttöjen kanssa suomenkielisell' teatterilla katsomassa Ronja ryövärintytärtä. Esitys oli tosi hyvä ja lavasteet huiput. Teatterissa onkin kiehtoavaa juuri se kuinka pienillä jutuilla saa näyttämölle eri kohtauksia. Ollaan tässä jo jokunen viikko luettu paksua A. Lindgrenin Ronja ryövärintytär kirjaa aina yksi kappale ennen nukkumaanmenoa joten tämä teatteri sopi hyvin tähän saumaan. Lapsetkin tykkäsivät esityksestä ja saivat tavata Ronjan esityksen jälkeen ja kiittää esityksestä, vaikka sen kiitoksen verbaalisesti toimittikin minä kun likat seisoi ujoina vierelläni. Ollaan viime vuosi luettu vain kappalekirjoja joissa menee viikko tai muutama kunnes kirja on luettu. Ihanaa kun lapset ovat jo sen ikäisiä että jaksavat kuunnella. Nathankin on mukana kuuntelemassa mutta hän ei jaksa lukea kuvakirjojakaan joten hän duunaa jotain pallohommia siinä lukiessani, mutta ajattelen että kyllä se siinä samalla kuuleekin. Äiti sanoi että oltiin viimeksi 1993 katsomassa Ronjaa samassa teatterissa, kaivoin kotona päiväkirjani esille ja siellä kolmannella sivulla olikin näytelmästä merkintä.

Olen ollut tuolloin eskarissa. Samalla kun kaivoin tuon elämäni ensimmäisen päiväkirjan esiin jäin myös lukemaan niitä 20 muuta jotka samassa paikassa säilössä. Voi juku sitä teiniangstia ! Kirjotin päiväkirjaa eskari ikäisestä aina seitsemäntoista vuotiaaseen saakka. Sen jälkeen on jäänyt vähemmälle ja vain hajanaisia tekstejä. Pidin myös tekstarikirjaa teininä, jonne kirjoitin kaikki saamani tekstiviestit. Niitä on kans tuhansia sivuja, sillä yläaste oli tekstareiden kulta-aikaa. Osaan edelleen näpyttää vanhanaikaisella nokialla tekstarin katsomatta luuria. Paljon kätevämpää kuin nämä nykyajan näytöt joilla ei voi kirjoittaa yhtä vapaasti. Luettuani muutaman päiväkirjan voin vain todeta että elämässä olis voinu mennä paljo paskemminkin ja olen niin tyytyväinen lopputulokseen. Avaan asiaa hieman enemmän toisessa kirjoituksessa jossa kerron kirjasta jonka luin tuota koulujuttua varten. Tuttu kirja minulle ylä asteelta mutta se on hyvä ! Nyt on pakko painaa pää tyynyyn kun kello on jo puoli yksi!!

Puumanainen unissani sekä järjettömät univelat

Ajattelin paljastaa hauskan ja nolonkin unen jota näin äsken yövuoron jälkeen. Herättyäni mua vaan nauratti. Unessa olin Suomen suosituimman pop artistin, vasta 17 vuotiaan Robinin tyttöystävä ! Robin on kieltämättä hemmetin hyvä artisti ja kaikintavoin ihana poika jolla jalat näyttäisi olevan aika vahvasti maan päällää. Mitään salaista, tai julkista, ihastusta minulla ei kyllä häneen silti ole, mutta ehkä lasten Robin poppaukset on jättänyt jälkensä mun alitajuntaan kun kerran uniini hänet päästin. Hauskinta oli että minä ja poikaystäväni Robin hengailtiin tämän kotona, eli siellä jossa hänen vanhemmat ja sisarukset asuvat! Mukava perhe hänellä kyllä oli unessani. Hahaha vieläkin huvittaa tuo uni. En edes muista olinko kaksitoista vuotta häntä vanhempi myös unessani vai nuorruinko teiniksi. . . Eikä sillä niin väliä. Hassun hauska uni kumminkin oli. 

Tänään valvon neljännen yön, todella vähäisillä unilla. Syy siihen on byrokratia. Nallalle puhkes viikonloppuna vesirokko joten emme voi viedä häntä hoitoon. Mulla alkoi juuri silloin neljän yön työputki ja miehelläni on 7-15 työ. Työnantajamme ei salli molempien vanhempien olevan kotona yhtäaikaisesti sairaan lapsen kanssa( ellei siis ole vapaapäivät kyseessä) joka käytännössä tarkoittaa että minä valvon 11 tuntia töissä ja tuun rättiväsyneenä kotia. Autan muun perheen valmiiksi ja paipatan heille hyvät päivät. Katan sairaalle viisivuotiaalle aamupalan, lataan koneelle buu klubbenin pelisivun ja youtuben lastenohjelmat. Jutellaan ja halitaan tyttären kanssa. Hän jää aamupalalle, pelailee, piirtele, katselee lastenohjelmia tai tanssii minun nukkuessani. Lupa on herättää jos pelottaa, jotain tapahtuu, tulee nälkä yms... Viimeistään neljän tunnin unien jälkeen herään kun esikoinen tulee koulusta ja katan heille ruokaa pöytään. Päänsärky piinaa ja yritän vielä nukahtaa mutten kykene. Lapset on ulkona leikkimässä jo kavereiden kanssa mutta mä en saa enää unta. Miehen tultua kotia saan ottaa rennosti mutta ei uni tule vieläkään. Näillä eväillä on todella huono työkunto enkä luota päähäni lääkekaapilla, onneksi työkaveri on toivottavasti skarpimpi. Minusta ei ole kenellekään hyvä tämä järjestely. Ei kipeelle lapselle, mieti jos Nathan ois kipee silloin en saisi nukuttua kuin hänen päikkäreiden ajan, ei vanhemmille joilla kova unenpula eikä työnantajalle sillä työntekijä ei ole 100% työkykyinen. Silti näin on asiat ja näillä mennään... 

kesä on jo nurkan takana..

Kalenteriin on jo merkitty kevätjuhlia ja kesälomaviikot. Hassuinta on ettei niihin edes ole montaa viikkoa enää, kesä on aivan nurkan takana. Kesällä teen vain 78% töitä jotta saisin viettää mahdollisimman paljon aikaa muksujen kanssa. Heillä on kolmen kuukauden loma edessä jälleen. Ollaan aina jaksotettu kesämme niin että lapset ovat kotona koko  kesän ja minulla, miehellä ja vanhemmillani on lomat lomittain. Lapset viettävät kesällä paljon aikaa mökillä ja heille kertyy hyviä kesämuistoja. Vuorotyön hyvät puolet tulee tässäkin esille kun saamme hyvin aikaa koko perheelle minun vaihtelevien työvuorojeni vuoksi joten vaikka lomamme meneekin ristiin saamme silti yhteistä aikaa. Nalani odottaa tietenkin kuusivuotispäiväänsä joka on ihan kesän alussa ja suunnittelee juhliaan. Itse en käsitä että Natte täyttää pian jo kaksi vuotta! Perus, juurihan hän syntyi reaktio.

 

Kevät on näyttänyt parhaat puolensa meille ja ollaan vietetty päiviä pihatöitä tehdessä lasten leikkiessä vieressä. Pyörät on kaivettu esiin ja käytetty niitä pyörälenkeillä. Annettiin vanha kulunut kaasugrilli eteenpäin ja ajateltiin olla ostamatta uutta ja grillata kaikki puugrillillämme. Suunnittelen kunnon kesäkeittiötä rakennettavaksi puugrillin ympärille, pappa jag räknar med din hjälp! Sellaisen jossa on kattilalle liesi, lasku-/työtilaa sekä muurikkapannu lätyille ja chapateille, niin että koko aterian voi valmistaa ulkona. Oih oih, kesä on kohta...

 

 

 

 

miksi minä sitten bloggaan?

Miksi minä bloggaan? Alunperin perustin blogini pian kuusi vuotta sitten kun Nalani oli pariviikkoinen. Silloin luin ruotsalaisia ja suomenruotsalaisia blogeja ja niissä käytiin kiivaita keskusteluja siitä saako lapsistaan postata kuvia tai kirjoituksia nettiin. Yksi kommentti painautui mieleeni kun tuore äiti kertoi että oli menettänyt äitinsä ennenkuin hänesta itsestään tuli äiti eivätkä he olleet kerinneet juttelemaan raskaus ja vauva jutuista äidin kanssa. Hän olisi kaivannut jotain esim blogia josta olisi voinut lukea äitinsä ajatuksia äitiydestä ja hänen omasta lapsuudestaan. Mietin asiaa, ja sillä minä en voi taata että olen läsnä ikävuosiin asti halusin minä perustaa paikan jossa on lasteni lapsuus ja omat ajatukseni nuorena äitinä 2000 luvulla. Kirjotin ensin ruotsiksi, onhan se äidinkieleni ja kieli jota lapsilleni puhun. Puolitoista vuotta sitten vastasin lukijakysymykseen suomenkielisellä postauksella ja sen jälkeen aloin kirjoittamaan suomeksi. Suomi on kirjavampi kuin ruotsi joten tykkään kirjoittaa suomeksi, vaikkakin muotoiluvirheitä yms ilmestyy mutta en ota sitä niin vakavasti. Olen pohtinut kylläkin että kirjottaisiin taas ruotsikis mutta se jää nähtäväksi, Kuusi viimeistä kuukautta olenkin kirjoitellut todella harvoin ilman kummempaa selitystä. Haluan pohtia isoja kysymyksiä, laittaa hyvät reseptit talteen ja kertoa arjestamme. Lukijat olette todella tervetulleita matkaan mukaan mutta näen blogini pitkänä kirjeenä lapsilleni. Silti on kiva saada kommentteja lukijoilta ja yhdessä pohtia asioita kommenttikentässä. Unelmani on printata blogi kirjaksi kun päätän lopettaa kirjoittamisen. Kirjan ojennan lapsille varmaan heidän 18v päivänään tai jotain sellaista. Silloin voikin nauraa itselleen ja ajatuksilleen tai todeta että olen edelleen samoilla linjoilla tai voi todeta että maailma on muuttunut. Blogista löytyy myös paljon muistoja joihin on itsekin ihana palata. 

2011

Sisustustyylistäni ja ajatuksia sisustustrendeistä

Olen jo kauan halunnut ikkunavalot makkareihin, semmoiset joista saisi pienen tunnelmavalon illaksi ja lapsille yöksi. Silmään ei vain ole sattunut mitään mieluisaa sopivaan hintaan. Eilen kävin lempikaupassani Indiskassa ja suureksi ilokseni törmäsin marokkohenkiseen lamppuun jossa oli punainen hintalappu josta sai vielä puolet alehinnastakin pois! Lamppu lähti heti matkaani mukaan ja istui täydellisesti meidän makuuhuoneen ikkkunalle. Kauppaan jäi vielä toinenkin samanmoinen erivärinen vain ja harkitsen sitä työhuoneeseen. . .

En ole koskaan seurannut sisustustrendejä vaan sisustan kotini minun näköiseksi. Hieman boheemi ja todella paljon afrikkainspiroitu. Meiltä ei löydy paljoakaan valkoista vaikka pientä kotiamme  avartaisikin valoisat huoneet. Tilassa eli huoneissa tulee olla tunnelmaa. Ennen harmittelin kun ei minun makuuni löytynyt sisustusjuttuja kaupoista mutta nyt kun pari viimevuotta on tuo etninen ja marokko tyyli ollut esillä trendeissä niin tulikin vastareaktio. Sitä on liikaa ja epäpersoonallista massatuotantoa. Onhan se kiva kun löytää hienoja, itselleni sopivia esineitä yms mutta kun jokapuolella on samat kuviot eri väreillä niin se menee jo yli ja tulee ähky. Onneksi kotiini päätyy ne ei-ähkyä aiheuttavat tuotteet joita jaksan katsella ja ihastella vielä kauan. Pikkuhiljaa tyyli syntyy. Lyhdyt ovat heikkouteni ja rakastan iltoja jolloin saan rentoutua lyhtyjenloisteessa. Siksi hieman harmittaakin tuo suomen valoisa kesä, kun ei kesäiltoina voi nauttia lyhdyistä ulkosalla samoin kuin ulkomailla. 

Trendit kuuluu asiaan ja kyllähän ne minuunkin vaikuttaa mutta en kyllä ymmärrä kuinka ihmiset maalaa, tapetoi ja vaihtaa kalusteitaan aina trendejen vaihtuessa. . . Jotain pientä ehkä joo mutta eikö se punainen linja ole mukana kumminkin koko ajan? Ärsytyskäyräni nousee kun luen että bloggarin tulee löytää uudet sisustustyynyt kevääseen, mitkä hänellä oli viime vuonna? tai minkä värinen joulu olisi tänä vuonna? Slit och släng, sanotaan ruotsiksi eli ostetaan ja heitetään pois. Mihin laatua enää kaivataankaan? Syödään superfoodeja ja satsataan terveellisyyteen mutta samalla kulutetaan aivan törkeesti ja hyväksytään ihmiskaupalla tuotetut halppiskamat ja vaatteet. . . aika nurinkurista eikö?
Rakastan katsella muiden koteja, jo nuorempana katselin ikkunoista koteihin ja katselen asuntoesittelykuvia mielelläni. Tai mielelläni jos sisustuksessa on jotain persoonallista. Vanhat talot ja eriskummalliset tai erilaiset pohjaratkaisut ovat todella kiinnostavia. Neliöt ei todellakaan kerro kaikkea. Meilläkin vain 76 neliötä ja viiden hengen perhe jolla tilaa työhuoneelle ja kahdelle WClle ja tilaa on meille sopivasti. Kävelyillä ihailen taloja jotka poikkeavat talopaketesta ja kuvittelen itseni sinne asumaan. Työmatkan varrella on kaksi taloa joita jään katselemaan ja ihastelemaan. 

time is money

Onni on hyvät ystävät. 

Onni on hyvät kummit. 

Molemmat tytöt sai toisiaan tontemattomilta kummitädeiltään samat joululahjat nimittäin kirjallisen lupauksen viettää päivä heidän kanssaan. 

Nepele valitsi sisäleikkipuisto-päivän ja oli ensimmiäisenä lunastamassa lahjaansa, eilen oli pikkusiskon vuoro ja hän toteutti saman toiveen. 

Kuulemma oli salakavalasti vinkannut kummitädillen että neppe sai sen päivänä tuollaisen slushien...

jolloin kummitäti ymmärsi tarjota hänellekin moisen. 

Huvittavaa. 

On ilo huomata kuinka odotettuja tälläiset yhdessä vietetty aika ja kokemus on ja kuinka paljon ne lapsille(mme) tarkoittaa. Niitä muistellaan vielä pitkään. 

Paras lahja on kieltämättä aikasi. 

Tämän illan hääpari toivoi häälahjaksi jotain persoonnallista ja itsetehtyä. 

Helpompaahan olisi hakea tietty tuote joka lahjalistaan on merkattuna mutta minusta tämä on ihana idea joka vaatii just enemmän aikaa ja kekseliäisyyttä. 

En vielä paljasta mitä me viemme, mutta aikaa ollaan siihen upotettu yhdessä lasten kanssa ja juuri sitä tämä pari toivoikin. 

Lahjassa on huomioitu parin tarpeet ja elämäntyyli jotka sivusilmällä olen huomannut heillä ollessani ja pistänyt korvan taakse jemmaan. 

Toivotaan että ilahtuvat. 

Olin jo aamu ysiltä tehnyt naamakuorinnan ja käyny ystävän luona laittamassa kestoripsenpidennykset jotta lookki olisi ja pysyisi hyvänä läpi yön. 

Syksyllä hän laittoi ensimmäisen kerran ripset mulle ja olin tosi tyytyväinen sillä lookki on luonnollinen. Eikä ripsien tippumisen jälkeen jäänyt vaurioita omiin ripsiini. 

En siis uudistanut ripsienpidennytä silloin syksyllä. . . 

ikä kriiseilyä?

Ensi viikolla täytän vuosia, yhden päässä pyöreistä... se pistää vähän miettimään. Hieman tuntuisi siltä kuin olisi ikäkriiseilyn vuosi tiedossa vaikka toissaalta olen jo ruksinut to do listaltani monia asioita ja saavuttanut melkein kaiken haluamani. Se että ei vielä asuta Keniassa ei edes oikeesti häiritse minua, suunitelmat on ja pysyy mutta aikataulut muuttuu ja elämäkin.

Minulla on perheeni ja työni sekä jatko opinnot alalla joka tuntuu omaltani. Oma koti ja auto, enää koira puuttuisi? Noh se löytyy naapurista, samoin kissat.

Miksi sitten pääni huutaa että minusta tulee vanha, vaikka tiedostan että vuoden päässä kolmestakymmenestä ei todellakaan ole vanha.

Koulun ruokalassa ikäni iski päin naamaa kun kurssikaverini ilmoitti että hän täyttää samana päivänä kuin minä, kaksikymmentä! Lause vei minut sekunnissa yhdeksän vuotta taaksepäin elämässäni. Se oli hiukeeta aikaa, muistot ovat hyviä niiltä ajoilta. Olin nuori ja maailma oli avoin minulle, kompassi osoitti silti koko ajan itä afrikkaan. Tanssilattiat kutsuivat, ystävien kanssa tehtiin paljon jänniä juttuja ja pidettiin todella hauskaa. Olin rakastunut ja pian kasvatin esikoistamme vatsassani.

Vuodet tuntuvat minuuteilta ja sitten yhtäkkiä ne tuntuvatkin todella kaukaisilta. Paljon on tähän vuosikymmeneen mahtunut. Kaikkea mitä elämältäni toivoin. Minunhan tulisi siis iloita tätä aikaa eikä stressata numeroa jolla todellisuudessa ei ole merkitystä.

On vaan niin hienoa sanoa että alkaa kakkosella, sitten ensi vuona kolmonen hämää ja astuu jotenkin virallisemmin pois nuoruudesta. Olenko ihan hassu ajatuksineni? Todellisuudessa tiedän ettei se kolmekymppinen tule missään tuntumaan, mutta silloin suunnittelin kerrankin juhlia syntymäpäivääni ja vuosikymmenen vaihtumista.

Tänä vuonna mennään vielä kahvittelu linjalla. Tulihan tämäkin syntymäpäivä yllättäen, juuri tänään kaupassa mietin että mitä leipoisin sitten kahvitteluille, kun kotona tajusin että saan leipoa ne jo nyt viikonloppuna!

Oli miten oli, kaikki on hyvin.

ps. pian yhdeksän vuotta sitten syntyivöt myös rastani. 050607*