pieni ihmiskoe ja hemmetin ylpeä minä

Postasin yllä näkyvän tekstin Naamakirjaan pari päivää sitten. 

Tiesin jo kauan sitten, ennenkuin mieheni tapasin, että lapsistani tulee maailman kansalaisia ja monikielisiä. Itse kaksikielisenä kasvaneena tämä monikielisyys on itsestäänselvyys. Tsemppasin miestäni puhumaan Swahilia jo odotus aikana, jotta tuntuisi luonnollisemmalta kun lapsi on maailmassa. Helposti hän olisi puhunut vauvalle englantia joka on hänelle yhtä vahva kuin swhili ja jota hän kanssani puhuu. Moni kyseenalaisti miksi hän ei puhu englantia ja saimme aika tiukkaakin krittiikkiä varsinkin Kenian suunnalta. Tuin miestäni joka hyvin on pitänyt pintansa ja aina puhunut Swahilia kaikille lapsillemme. He jotka vastustivat olivat huolissaan ettei lapsemme oppisi englantia, joka on menestykselle tärkeä kieli ja jolla on maailmalla valtaa. Rauhoittelin heitä jo silloin sillä että minäkään ole koskaan kuullut enkkua kuin koulun tunneilla ja tvstä ja silti jo teininä englantini oli hyvä ja nykynuoret oppivat englannin vielä varhemmin. Esikoinen osoittikin nopeeta että monikielisyys oli hanskassa kun käänsi kielen riippuen kenelle puhui jo ihan taaperona. Sisarukset ovat seuranneet tätä. Vaikka Nathan lapsistamme vähiten puhuu kaksivuotiaana niin hänkin ymmärtää ja puhuu meille kaikille oikeilla kielillä. 

Mielestäni paras ja selkein tapa opettaa lapselle kieliä on OPOL menetelmä jossa siis yksi vanhempi tai ihminen puhuu yhtä kieltä. ( One parent , one language). Näin meilläkin on kotonani toimittu aina, ja vieläkin. Lapsi oppii erottamaan kielet toisistaan kun on selkeät rajat. Eli vaikka mä osaan noita muitakin kieliä nin mä puhun aina ruotsia heille, mieheni swahilia, äitini suomea jne. Jos yksi ihminen sekoittaa kieliä on lapsenkin vaikeampi hahmoittaa kielirajat. Tapoja on monia, mutta minä kannatan tätä. Haluan että lasteni kielet ovat vahvoja jotta voivat opiskella tai tohtoroida kielillä eikä vain kommunikoida vapaasti. Pyrimme saamaan nuo kaksi nuorempaakin englanninkieliselle linjalle ruotsinkieliseen kouluun jossa esikoinen jo on. Nepen englannin taidot ovat todella hämmästyttävät kun ajattelee että kuulee sitä koulussa ( ei siis edes 100% enkkua ) sekä youtube videoista ja kuullessa kun me vanhemmat keskustelemme.  

Lapsemme eivät ole koskaan ujostelleet puhua ruotsia tai swahilia, vaikka ympäristö puhuisikin esim. suomea. Olen todella ylpeä että he oikeasti puhuvat kaikkia kieliämme mutta vielä ylpeämpi olen siitä että he ovat ylpeitä molemmista juuristaan, sekä suomalaisista että kenialaisista. Molemmat tytöt ovat siinä viiden ikävuoden tienoilla sureneet erilaisuuttaan hetken aikaa ja kyseenalaistaneet miksi he ovat erilaisia kuin ystävänsä. Sillon olemme tukeneet heitä ja kerrottu ihan biologisetkin syyt heidän eroavaan ulkonäköön. Kun Nalani mietti näitä asioita niin isosisko Neppe kannusti häntä olemaan oma itsensä ja ylpeä geeneistään. Se oli kultahetki meille vanhemmille. Iloitsen kun näen kuinka vahvoja he ovat. Heitä ei ole koskaan kiusattu ja he saavat helposti ystäviä joille he mielellään kertovat kuinka kenialaiset perinteet eroavat suomalaisista tai millaisia ruokia keniassa kokataan verrattuna täällä. Kavereitakin kiinnostaa kuulla, ja maistaa ruokiamme ja jakavat uutta tietoaan kotonaan ja muiulle ystävilleen. Molemmat ovat pitäneet pienet luennot kouluilla ja päiväkodilla aina matkojemme jälkeen. Opettajatkin ovat kommentoineet että lapsemme ovat tosi varmoja itsestään ja juuristaan. Voiko hienompaa palautetta saada vanhempana? No ei ! 

Vielä on teini ikä edessä jolloin tämä lapsuusiän ajan tehty pohjatyö pistetään kokeille, mutta olen varma että tämän parempaa pohjaa ei oltaisi voitu heille antaa.
Tiedättekö kuinka hyvältä tuntuu kun näkee kuinka itse istuttamat siemenet kasvavat kauniiksi kukiksi...